Jäikö äänenkäyttö sivurooliin digipuheessa?

Puolessa vuodessa arkemme on muuttanut verkkoon. Aiemmin aristeltu tekninen kynnyskin on ylitetty yllättävän helposti. Työasioissa tottumus on helpottanut etätöihin siirtymistä. Mutta aika vaivatta henkilökohtaisen elämän ja vapaa-ajan asiatkin ovat saaneet digitaalisen kasteensa.

Poikkeusaikana videoita ja digipuhetta on tulvinut niin paljon kuin itse kukin on jaksanut vastaanottaa. Kokouksia, tapahtumia, webinaareja, tiedotteita, haastatteluja, opastusta ja viihdettä. Lähes tulkoon kaikki tahot ovat olleet toimeliaita. Videoita on katseltu asioista ja asioiden vierestä. 

Sähköpostiakin karsastettiin alkuaikoina peläten sen antavan vääriä käsityksiä varsinkin vaikeista asioista. Siitä kun puuttui ääni. Mieluummin soitettiin.  Asiointi oli luontevampaa, kun ääni tuki viestiä. Videokontakteilla aitouden tunne kasvoi monta astetta. Kaiken kukkuraksi nykyinen esitystekniikka on monipuolista. Mutta onko ihmisäänen merkitys unohtunut?
 

Ihmisäänen voima

Kuvayhteydestä huolimatta digitaalinen kohtaaminen ei korvaa aitoa fyysistä kontaktia. Elävässä kohtaamisessa tunnelma syntyy luonnostaan. Digiympäristö puolestaan vaatii hiukan ponnistelua. Läppäreitäkään ei ole suunniteltu studioiksi eli teknisiä ominaisuuksia ei voi kehua. Toivottavasti sitä kehitetään edelleen.

Meille viestijöille jää silti oma osuutemme. Videolla kuten valokuvassa useimmat miettinevät hetken, miltä kuvani näyttää. Oma näyttökin ohjaa ulkoista hahmoa, eikä kukaan halua ihan kurjia ilmeitä. Myös kuuloaisti kaipaa mieluummin miellyttävää kuin epämiellyttävää ääntä. Ääni on parhaimmillaan luonnollinen ja vaivaton. Sellainen taipuu herkästi sisältöön ja tilanteen tunnelmaan. Robotteja kehittelevät asiantuntijatkin yrittävät soveltaa robottien äänenkäyttöön ihmisäänen tehoja.

Äänikirjojen ystävät tuntevat ihmisäänen voiman. Kun autolla ajaessa Erja Manto aloittaa valitun kirjan lukemisen, tajuaa hetkessä ajomatkan Lappiin taittuvan erinomaisen miellyttävästi. Lasten jakamat videot ja soittamat videopuhelut ihastuttavat kerta toisensa jälkeen tunnelmallaan. Lapsen ääni on sydämeen käyvästi aito ja luonnollinen. Ei siis tarvitse olla ammattinäyttelijä. Jostain muusta on kyse.

Narina, monotonisuus ja hengettömyys kadottavat mielenkiinnon 

Videoiden äänenkäyttöä seuratessa kiinnittyy huomio pariin äänenkäytön kompastuskiveen. Vaikka pönöttävä ja paasaava puhetapa on häviäjän roolissa, näyttää uusi vaara pesiytyneen äänenkäyttöön. Nariseva ääni. Mistä moinen tapa on opittu? Monissa videoissa mukava kuva särkyy ärsyttävään narinaa. Ääni painuu kurkkuun ja on tahtomattaan kiusaksi saakka epämiellyttävä? Kai tiedetään narinan heikentävän uskottavuutta? Lisäksi se on pitkän päälle ärsyttävää. 

Videopuhe saattaa myös olla monotonista. Aikoinaan brittitutkimus kertoi lasten nukahtavan iltasatuihin ei suinkaan tarinan vaan lukijan monotonisen nuotin vuoksi. Joihinkin videoesityksiin heittää oman haasteensa esityksen pohjana oleva valmis teksti tai diat. Ne pälpätetään läpi lukunuotilla. Sellainen ääni jää hengettömäksi. Kaunis ääni mutta ammuvainaan nuotti, toteaa suomalainen sananlaskukin.

Vaikka video tuli, ääntä ei voi unohtaa

Mitä kurjempi on äänentoiston laatu, sitä enemmän merkitystä on eloisalla ja sävykkäällä äänenkäytöllä. Se lisää yllättävän paljon vaikuttavuutta ja kiinnostusta puheeseen. Eloisa äänenkäyttö vapauttaa myös viestijän omaa olotilaa. Hengitys ja olemus ovat rentoutuneempia, jopa katseen kohdistaminen – ei siis kameraan tuijottelu - kuviteltuun vastaanottajaan on luontevampaa.